Timantteja nahkasta ja pyöränkumista

Ystävälläni oli perjantaina timanttiaiheiset polttarit. Yksi tehtävistäni oli miettiä polttariporukalle timanttiliiga-tunnukset. Oli kaksi vaihtoehtoa, kalvosinhenkinen käsikoru pyöränkumista ja siihen timanttitunnus leikkaamalla tai heijastin nahkasta ja heijastinkankaasta liimaamalla.
 
© Laura Kallahti

© Laura Kallahti

Yritin keksiä yksinkertaisen jutun, mutta porukasta kuului yllättävän paljon jupinaa ja napinaa askartelun vaikeudesta ja haasteellisuudesta. Morsian naureskeli, että niin, täytyyhän tässä sekä leikata että liimata, ja toinen näistä toiminnoista on liikaa. Ehkä itse olen sokeutunut käsitöiden haastavuuden suhteen, koska harrastan niitä aika paljon, mutta toisaalta ehkä tässä oli hieman nähtävissä sitä, että kun astuu vieraalle alueelle, vähäisetkin taidot ja rohkeus tehdä katoaa. Vaan kaikki saivat valmiiksi ja kaikki tuotokset olivat todella hienoja! Jäin vain miettimään näin tulevaisuuden käsityönopettajana, että miten paljon voi ja uskaltaa vaatia. Jos aina pysyy mukavuusalueella (vaikkapa vain liimaamassa), niin kehittyykö sitä? Toisaalta onko tekeminen nautinnollista, jos joku vaatii liikaa? Itse kuitenkin huomaan pitäytyväni liikaakin mukavuusalueella ellei minulle sanota, että kyllä sinä pystyt, tee vaan. Sitten kun pienen painostuksen ja rohkaisun saattelemana teen jotain, mihin en alunperin olisi kokenut pystyväni, onnistumisen kokemus on valtava! Kai uuden opettamisessa onkin kyse juuri tästä tasapainosta rohkaista uuteen mutta olla tönäisemättä liian kauas mukavuusalueelta.

Onnistumisen kokemuksia toivon sydämeni pohjasta jokaiselle tulevaan viikkoon!

Anni

10 kommenttia

  1. Hienoja ovat! Mä olen sitä mieltä, että mukavuusaluetta pitää uskaltaa laajentaa. Tekemällä oppii. Itse vieläpä kaikkein mieluiten opin porukalla uutta tekemällä. Tärkeintä lienee se, ettei ole "onnistumisen pakkoa" ja kukaan ei pelkää joutuvansa nolatuksi, jos "ei osaa"/ei tule mallin mukaista. Siinä haastetta teille opeille ja edistyneille ;)

    VastaaPoista
  2. Tää oli hyvä. Sepä se onkin.. Miten annostella mukavuutta ja "vaateita" optimaalisessa suhteessa! Itse näen innostamisen taidon yhtenä tärkeimmistä ominaisuuksista opettajalla. Jos ihmisen saa innostumaan, sitä ei pysäytä mikään. Blogista päätellen sulla on tää taito. :) Joskus nuorempana elin ihan suorastaan vankilassa, kun en epäonnistumisen pelossa edes yrittänyt mitään. Nykyään pidän henkilökohtaisena projektina olla jatkuvasti epämukavuusalueella. Aloitin syksyllä espanjan. Seuraava haaste on opetella koodaamaan. Ja sitten laulamaan. Enkä enää usko, että sellaista asiaa kuin "epäonnistuminen" on edes olemassa. Ehkä enemmän uskon oppimisen kaareen :P Epämukavuusalueoleilu on parasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti! Itse olen ollut ihan samanlainen, en voinut aloittaa uutta harrastusta, jos en ollut siinä jo alkujaan hyvä ja enhän hyvä voinutkaan olla, kun en ollut koskaan tehnyt. Itselläkin on tämä epämukavuusalueprojekti ollut vuosia ja se on ollut todella vapauttavaa! On ihanaa oppia! Oppiminenkin on helpompaa, kun antaa itselleen luvan olla "huono".

      Poista
    2. Nimenomaan! Huomaan tuon oman 6-vuotiaani kanssa, että hänestäkin olisi tosi kivaa olla heti hyvä uudessa asiassa, ja sitten suututtaa, kun ei ole. Niin tunnistaa itseään, mikä on myös oman oppimisen kannalta tärkeää! Omalla esimerkillä yritän näyttää, että vaikka on hankalaa, pitää vaan yrittää. :) Toisaalta jo nyt hänestä näkee, että on alettu ymmärtää, että ensin on melkeinpä välttämätöntä olla surkea, että voi tulla hyväksi. :D Ja että se on just ookoo, ja osa sitä oppimisprosessia! Siitä se riemu vasta repeääkin, kun ensin pitää vähän puskea. :) Liikutun ihan päivittäin siitä, miten Supertyttö miettii näitä asioita ja aidosti haluaa jatkaa yrittämistä, vaikka välillä käämi palaakin. Eräs päivä hän sanoikin, että "Mä en halua olla mikään täydellinen tyttö. Mä haluun olla sellanen, joka nukkuu tarpeeks, tekee semmosia järkeviä asioita et en esimerkiksi kato vaan Pikkukakkosta koko päivää, vaan opettelen lukemaan ja leipomaan. Mä aattelin, että jos mä en tänään kattos ohjelmia ollenkaan, käviskö se sulle? Mä voisin vaikka tehhä niitä tehtäviä kirjasta." Ja sitten hän ehdotti pepe-sopimusta (peukut vastakkain – The Sopimusmuoto meillä), että "Eka yritän kymmenen kertaa, ja jos en sit onnistu, niin sit vasta hermostun ja pyydän apua." :D

      Poista
  3. Tosi hienoja! Porukalla tekeminen on parasta, eikä se haittaa vaikka aina ei lopputulos olisikaan ihan täydellinen. :)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti ilahduttaa - kiitos!

Sisällön tarjoaa Blogger.